Matka syöpäpolulla
Moni sanoo syntyneensä uudelleen sairastettuaan syövän. En voi olla heidän kanssaan samaa mieltä, sillä syöpään sairastumisessa ei mielestäni ole mitään jaloa. Se on rankka ja surullinen kokemus, joka koskettaa syvintä minuutta. Vastoin yleisiä odotuksia matka syövän kanssa ei pääty siihen hetkeen, jolloin kasvain ja syöpäsolut on saatu poistettua kehosta. Yhteinen taival jatkuu monella eri tavalla vielä parantumisen jälkeenkin. Omalla kohdallani muistona tulee aina olemaan avanne, joka on muuttanut arkeani merkittävästi.
Kaikki alkoi vuonna 2006, jolloin olin 55-vuotias ja elämäni kunnossa. Lasten lähdettyä kotoa minulla oli vihdoin aikaa huolehtia itsestäni. Olin laihduttanut 20 kiloa ja nautin työstäni. Elämä oli kaikin puolin mallillaan. Heti alkuvuodesta aloin kuitenkin kärsiä ripulista. Luulin se johtuvan ensin työkiireistä, joihin reagoin helposti vatsallani. Kun vaiva ei kadonnutkaan, lähdin lopulta toukokuussa lääkäriin.
Tieto syövästä lamautti
Perus- ja allergiatutkimuksissa ei löytynyt syytä oireisiini. Vatsani tähystettiin suun kautta, mutta kaikki näytti olevan kunnossa. Lopulta tutkimuksista jäljellä oli vain kolonoskopia eli paksusuolen tähystys. Heti tähystyksen alussa lääkäri kertoi, että suolessa näkyy muutoksia. Ne tarkentuivat hetken kuluttua kasvaimeksi, joka oli halkaisijaltaan 5 cm. Tieto syövästä oli minulle täysi sokki.
Jatkotutkimuksissa selvisi, että kasvain oli aivan peräaukon suulla. Lääkäri varoitti minua jo tuolloin, että saisin mahdollisesti avanteen. Seitsemän tuntia kestäneen leikkauksen jälkeen heräsin ja sain kuulla, että eläisin lopun elämääni avanteen kanssa.
Kierroksen jäljessä
Muistan, että asiat etenivät tuolloin hurjaa vauhtia. En ehtinyt sisäistämään saamaani tietoa, vaan olin koko ajan ikään kuin kierroksen jäljessä. Kaipasin aikaa ja tukea, jota en saanut tarpeeksi. Yritin työstää ajatusta syövästä ja samalla opetella hoitamaan avannetta. Kumpikaan ei tuntunut onnistuvan kunnolla. Lopulta sain kotiin päästyäni suolilaman ja jouduin takaisin sairaalaan. Palasin taas välillä kotiin, mutta suolilama uusiutui, ja lähdin taas sairaalaan. Tuolloin tajusin itsekin, että kyse on psyykkisestä asiasta. Lääkärini oli samaa mieltä, ja hän tarjosi minulle mahdollisuutta käydä psykiatrilla. Tartuin tarjoukseen, ja se oli paras päätös, jonka tein koko sairausprosessin aikana. Pääsin ensimmäistä kertaa purkamaan paineita ja tunteita, jotka olivat velloneet sisälläni diagnoosista lähtien. Lopulta vuoden terapian jälkeen tunsin olevani jälleen tilanteen tasalla.
Leikkauksen jälkeen minulle määrättiin sytostaattihoitoa, jota sain Helsingissä Syöpätautien klinikalla. Hoidon tarkoituksena oli estää syövän leviäminen ja poistaa elimistöstäni kaikki jäljelle jääneet syöpäsolut. Ajatus klinikalle menemisestä kauhistutti, mutta ensimmäiselle hoitokäynnille saapuessani tunsin olevani täsmälleen oikeassa paikassa. Hoitohenkilökunnalla tuntui olevan aikaa juuri minulle, vaikka todellisuudessa heillä oli varmasti hurja kiire. Syöpätautien klinikan hoitohenkilökunnalla on läsnäolemisen taito, jota monilta hoitotyötä tekeviltä puuttuu. Vielä usein mietin lämmöllä klinikalla vallinnutta tunnelmaa.
Itse hoidon koin rankaksi. Sain vahvimman mahdollisen lääkecocktailin, joka sillä hetkellä oli käytössä. Hoidot aiheuttivat vakavia haittavaikutuksia, ja esimerkiksi käteni ja jalkani puutuivat. Elin vain hoidosta hoitoon ja yritin keskittyä siihen, että kaiken tarkoituksena on parantaa minut. Työ vei pois sairauden ajattelemisesta; sitä pystyin tekemään kotona aina hoitojen välissä.
Elämä avanteen kanssa ei ole ollut helppoa alun vaikeuksienkaan jälkeen. Syöpähoitoja seuranneena keväänä avanteeni päätettiin korjata, sillä se oli jatkuvasti aiheuttanut pieniä ongelmia. Korjausleikkauksesta huolimatta ongelmat jatkuivat. Päädyttiin siihen, että lääkäri rakentaa avanteen kokonaan uudelleen. Joulukuussa 2008 sain uuden avanteen. Ongelmat eivät kuitenkaan ole vieläkään loppuneet, vaan todennäköistä on, että minulta joudutaan poistamaan koko paksusuoli.
Matka syövän kanssa jatkuu
Vaikka en voi puhua uudelleen syntymisestä, olen saanut syövän kautta elämääni monta hienoa ihmistä. Uskon, että he ovat minulle lahja. Vaikken olekaan pitänyt itseäni minkäänlaisena yhdistysihmisenä, olen liittynyt sairauteni vuoksi avannepotilaiden yhdistykseen FINNILCOon ja Suomen suolistosyöpäyhdistykseen Colorekseen. Olen saanut valtavasti tukea, lohtua ja tietoa. Aiemmin tunsin olevani syövän edessä häkellyttävän yksin.
Vaikka syöpäsoluja ei kehossani enää pitäisi olla, koen tekeväni sairauden kanssa matkaa edelleen. Syöpä on ikään kuin polku, joka etenee paikasta toiseen. On turha surra, mihin polku lopulta johtaa. Kannattaa olla läsnä tässä hetkessä ja arvostaa pieniä hyviä asioita. Syöpä on osa minua, mutta se ei missään nimessä saa hallita minua. Menetyksestä muodostuu hieno kokemus, jonka jälkeen löytää uudenlaisen arjen. Se ei ole aikaisempaa huonompaa, vain erilaista.
Anneli Saari
Espoo